About very rare, super obscure and downright weird automobiles in Finnish and English.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Yksi kolmesta



Aivan tavallinen kaksiovinen HT-Plymouth Mopar-muotoilun eriskummallisimmilta ajoilta, tarkemmin sanottuna vuodelta 1961. Vai mitä?

Vilkaisu peräpäähän (tai keulaan, josta merkin voi lukea) kuitenkin paljastaa että kyseessä ei olekaan Plymouth, vaan Dodge. Onko kyseessä siis jokin Kanadan vientimalli? 

Tämä Dodge Super D-500 ei kuitenkaan matkannut Kanadaan. Vuonna 1961 Yhdysvaltojen pohjoisrajan yli nimittäin vietiin vain lyhytakselivälisiä Dodgeja (joissa muuten oli Plymouthin sisustus), ja tässä autossa on ns. täyspitkä akseliväli. Sataprosenttista varmuutta asiasta ei ole, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan kuvien auto oli lähdössä aivan päinvastaiseen ilmansuuntaan eli Meksikoon. Kummajaisen entisöineen Paul Vulcanin mukaan näitä Meksikon vientimalleja tehtiin vain kolme kappaletta, ilmeisesti ns. jämäosista.

Jämäosia tai ei, ainakin tämän Meksikon Dodgen lisävarustelista on huikean pitkä. Siitä löytyy mm. Kelsey Hayes -pinnavanteet, levysoitin, takaluukun "vararengas", radio, takalasinlämmitin, itsestään himmenevä taustapeili, ilmastointilaite ja paljon muuta - myös varuste joka tunnettiin nimellä "automatic lipstick dispenser". Konepellin alla lymyilee 413 kuutiotuuman Sonoramic-moottori, joka aikansa laskutavan mukaan kehittää 400 hevosvoimaa.

Ainoa mallimerkintä joka autosta löytyy on Polarasta napatun peräpeilin D-500 -teksti (Polara-tekstit siis puuttuvat). Sen saivat myös ne kotimarkkinoiden Dodget, joissa oli valikoiman suurin moottori. Super-lisäys tarkoitti sitä että moottori oli varustettu kahdella nelikurkkuisella kaasuttimella, kuten tässäkin yksilössä.

Kyseessä on todellinen harvinaisuus, joka herättää paljon kysymyksiä. Pääsikö auto koskaan Meksikoon saakka? Entä mitä tapahtui sen kahdelle "sisarelle"? Oliko niissäkin Super D-500 -moottori? Ja miksi autot ylipäätään rakennettiin? Kolme yksilöä käsittävän vientimallisarjan tekeminen tuntuu vähintään erikoiselta...


Kuvat: Paul Vulcan












keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Neoklassikkojen sideshow

Neoklassikkobuumi oli kuumimmillaan muutenkin kuumalla (ja kummallisella) 1980-luvulla. Neoklassikkohan tarkoittaa autoa, jossa moderni tekniikka on puettu vanhahtavaan, useimmiten 1930-luvusta muistuttavaan kuosiin - varsinaiset klassikkoautojen replikat ovat sitten asia erikseen. Tulokset ovat vaihdelleet suoranaisista taideteoksista suoranaisiin... tuota, liikkuviin arvostelukyvyttömyyden monumentteihin, näin ikävästi sanottuna. Excalibur on varmasti autoharrastajien keskuudessa neoklassikoista tunnetuin, ja moni muistaa varmasti myös niinikään amerikkalaiset Clenetin ja Zimmerin sekä brittiläisen Pantherin. Mutta nyt unohdamme ne, ja käännämme tutkailevan silmämunamme sinne uusioklassikkopaletin toiseen äärilaitaan!

Aster MK 1

Concorde

Harpia II
Harpia III

Helian Roadster

Le Vicomte Renaissance


Ohno Cariber

RAF MK 1


Noin, ja sitten etenemme kuvien mukaisessa järjestyksessä ylhäältä alas. Aster Mark Ykkösestä tiedän tasan sen verran, että niitä valmistettiin Espanjassa (ainakin vuosina 2000 ja 2001) ja niissä oli Fordin moottorit. 

Concorde puolestaan on kotoisin Brasiliasta ja sen tekniikka Ford LTD:stä. Concorde Industria de Automoveis Especiais Ltda oli toiminnassa vuosina 1976 - 1979. Kuvassa esiintyvä yksilö, joka ainakaan allekirjoittaneen mielestä ei ole ollenkaan hullumman näköinen lajityyppinsä edustaja, on ymmärtääkseni valmistunut vuonna 1977.

Myös Harpiat ovat brasilialaisia. Portugalintaitoni ei ole päässyt edes ruostumaan koska sitä ei ole koskaan varsinaisesti ollutkaan, mutta sen verran käsitin että ne ovat Ariovaldo Vicentini -nimisen herran luomuksia ja niissä käytettiin Ford Landaun tekniikkaa. 

Island Classics valmisti Helian Roadsteria Angleseyn saarella Walesin luoteisrannikolla - ainakin tämän yhden kappaleen vuonna 1983. Nelipaikkaisessa avoautossa oli (yllättäen) Fordin moottori. 

Komeasti nimetty kanadalainen Le Vicomte Renaissance perustui niinikään Ford-tekniikkaan. Valmistajan nimi oli vähintään yhtä komea: Le Vicomte Classic Coachbuilders, Inc. Vuodelta 1981 peräisin olevassa esitteessä auton pituudeksi kerrottiin 199 tuumaa eli 505,5 senttiä. Kiihdytyksen nollasta 60 mailiin tunnissa luvattiin sujuvan V8-moottorin voimin 10,6 sekunnissa ja tekniikalla oli Fordin tukema 12 kuukauden tai 12 000 mailin takuu. Autoja piti valmistua 50 kappaleen sarja, mutta uskallan epäillä että tuo tavoite ei toteutunut. 

Japanilainen Toshihiko Ohno rakensi kovasti ensimmäisiä Excalibur-malleja muistuttavan Cariberin vuonna 1985. Se ei ollut Ohnon ensimmäinen eikä viimeinen kontribuutio erikoisten autojen alalla: Lähes yhtä lailla neoklassinen, lähinnä nykyiset Mitsuokat mieleen tuova Ohno Rowyal valmistui vuonna 1982. Edelleen toiminnassa oleva Ohno Car Craft perustettiin vuonna 1987, ja sen aikaansaannoksiin pääsee tutustumaan vaikkapa täällä. 

Tsekkiläinen RAF MK 1 esiteltiin Frankfurtin autonäyttelyssä 1995. Myös sen liikuttamisesta vastasi Ford-moottori: 1,8 -litraisen, 115-hevosvoimaisen myllyn vauhdittamana 850-kiloisen RAFin kiihtyvyydeksi nollasta sataan kerrottiin 8,5 sekuntia. Valmistusmääristä minulla ei ole mitään tietoa, mutta tarjolla oli ilmeisesti toinenkin malli, 2 -litraisella moottorilla varustettu RAF Onza. 



PS. Jo aiemmin olen esitellyt täällä erään harvinaisen neoklassikon, eli Watanabe Basilicin.

PS 2. Otin tähän kattaukseen mukaan vain ns. harvinaisista harvinaisimmat uusioklassikot. Excaliburin, Clenetin, Zimmerin, Pantherin ynnä muiden varjossa on muitakin varsin tuntemattomia, erikoisia ja mielenkiintoisia saman tyylisuunnan edustajia, joista kuitenkin on mahdollisuus löytää melko kattavasti tietoa kunhan etsii. Tässäpä muutama: Doval Shadow, Gatsby Griffin, Desande Caprice, Matco Diamante, Cumberford Martinique, De Clercq P47A, Marlin Makaira, Lyon MK V sekä oma hlökohtainen suosikkini Atlantis A1. 


Kuvat: allcarindex.com, lexicar.com.br, blogspot.com, auta5p.eu, automobiles-japonaises.com






perjantai 8. kesäkuuta 2018

Exemplar 2 - kuusi metriä neliovista retkeilycoupea

Yhdysvaltalaisperäinen kuparialan tutkimus- ja etujärjestö Copper Development Association on pitkähkön olemassaolonsa aikana rahoittanut lukuisia konseptiautoprojekteja. Pääosin kyse on ollut sähkökäyttöisistä ajoneuvoista, mutta muutama bensamoottorinenkin on mahtunut joukkoon. Niistä ehdottomasti tunnetuin on Virgil Exnerin "revival" -designeihin pohjautuva ajopeli "Mercer Cobra". Sen tarinan voi lukea täältä, jos vain englanti taittuu.

Exemplar 1 -nimen saanut Mario Revellin suunnittelema kookas coupe puolestaan ilmaantui julkisuuteen vuonna 2015, kun sen pitkään omistanut Dragone Classic Motorcars päätti luopua aarteestaan. KLIK

Allekirjoittaneelle oli melkoinen yllätys, kun sain tietää (itse asiassa tämä tapahtui juuri eilen eli 7.6. 2018) että Mario Revelli suunnitteli CDA:n toimeksiannosta myös toisen konseptiauton. Siinä missä Exemplar 1 oli pohjimmiltaan suhteellisen konservatiivinen laite, vuonna 1972 esitelty Exemplar 2 oli kaikkea muuta. Ensinnäkin sen korimallia saattaisi parhaiten luonnehtia nelioviseksi coupeksi. Mercedes-Benz CLS ja Porsche Panamera jäivät siis innovatiivisuudessa armotta toiseksi Revellin luomukselle - ja jopa Saabin Combi Coupe esiteltiin vasta paria vuotta myöhemmin. Toisekseen Exemplar 2 oli etuvetoinen, ja sen pitkän konepellin alla piili Oldsmobile Toronadon moottori sekä voimansiirto. Etuveto ei tietenkään sinänsä olisi mikään ihme, mutta Exemplar 2:n kokoluokan etuvetoiset olivat 1970-luvun alussa vähissä. Tai oikeastaan voisi sanoa, että tuon kokoluokan autot ovat olleet AINA vähissä. Kolmas erikoisuus olivat nimittäin valtavat fyysiset ulottuvuudet: Exemplar 2:lla oli mittaa kuusi milliä vaille kuusi metriä. Akselivälin pituus oli 340,4 senttiä.

Jättiläisen sisätilat oli luonnollisesti koristettu kuparilla, samoin kuin edeltäjä Exemplar 1:n. Sen lisäksi siinä oli kupariseoksesta valmistetut jarrulevyt sekä jarruputket. Neljäs ja kaikkein suurin ihmetyksen kohde oli kuitenkin sähköhydraulinen järjestelmä, joka napin painalluksella muutti matkustajien istuimet sängyiksi ja kohotti kattoa lisätilan saamiseksi. Exemplar 2 oli siis eräänlainen luksus-GT:n ja retkeilyauton yhdistelmä. Teknisestä toteutuksesta vastasi ilmeisesti lyhytikäiseksi jäänyt italialainen Eurostyle (tästä en tosin ole 100-prosenttisen varma).

Mercer Cobra ja Exemplar 1 ovat säästyneet jälkipolville, mutta Exemplar 2:n kohtalosta ainakaan minulla ei ole mitään tietoa. Toivottavasti sekin löytyy vielä jostakin kätköstä, sillä olisi kovin sääli jos näin mahtavan sekapäinen kulkuväline olisi purettu tai tuhoutunut muuten. Ja toivottavasti voitan lotossa päävoiton ennen sen löytymistä, jotta olisi sitten varaa kiskoa ostohousut jalkaan ja latoa tarpeeksi taaloja tiskiin!

Promokuvassa.

Läpileikkaus paljastaa monenlaista kiintoisaa. Kuparia
sisältävät osat on helppo bongata korostusvärin
ansiosta. Huomaa myös keulan muotoilu, joka eroaa
toteutetusta.


Mustavalkokuva ei tee oikeutta sisustukselle.

Sivuprofiili tuo mieleen ainakin Lamborghini Espadan, 
Citroen CX:n ja Rover SD:n.

Camper-moodi aktivoituna.
Exemplar 2 esiteltiin CDA:n Copper Topics -lehden 
numerossa 13/1972.

kuvat: copper.org, allcarindex.com

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Tuttuja pelejä... ei kun hetkinen







Ai että mitä tekemistä näillä viidellä on tässä blogissa? No, kerrotaanpa se hetimiten. Kyseisen viisikon jäsenet ovat tutusta ulkomuodostaan huolimatta näillä (ja monilla muillakin) leveysasteilla melko tuntemattomia tapauksia. Niitä voisi ehkä osuvimmin nimittää vientimarkkinoiden kummajaisiksi.

Ylimpänä esiintyvä auto ei ole ns. kolmossarjan Morris Oxford eikä edes siihen pohjautuva intialainen ikiliikkuja Hindustan Ambassador, vaan viimeksimainitun Ison-Britannian vientimalli Fullbore Mark 10. 1,8 -litraisella Isuzun moottorilla varustettua Ambassadoria alettiin tuoda "takaisin" britteihin vuonna 1991, sillä ajateltiin että ne löytäisivät ostajia intialaisperäisen väestön sekä retrohenkisten autoilijoiden keskuudesta. Toisin kävi, sillä Ambassadoreja saatiin myytyä vain muutama vuodessa. 1990-luvun puolivälissä Lontoon Kensingtonissa toimiva maahantuoja muutti nimensä Fullbore Motorsiksi ja samalla itse autokin sai uuden nimen: Fullbore Mark 10. Muutokset eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkkään nimeen, sillä Intiasta tuodut autot maalattiin uudestaan, niihin asennettiin katalysaattori ja lämmityslaite, tiivisteet ja renkaat vaihdettiin jne. Jopa jäähdytin ja pesurien säiliöt tyhjennettiin ja niiden nesteet vaihdettiin siinä pelossa, että Intiassa yleiset likaisesta vedestä tarttuvat sairaudet voisivat päästä leviämään. Kaikki tämä nosti hinnan todella korkeaksi, eikä autoille ollut edelleenkään kysyntää. Fullboren taru päättyi vuonna 1998.

Toisen kuvan auto muistuttaa kovasti Austin Allegroa, mutta onkin Italiassa valmistettu Innocenti Regent. Leyland osti Milanossa toimineen Innocentin vuonna 1972 ja toiveet olivat korkealla, sillä tehtaan tuotteet kävivät Italiassa todella hyvin kaupaksi. Toiveet valuivat kuitenkin tyhjiin. Bertonen uudelleen muotoilemalla Minillä (jota myytiin nimellä Innocenti Mini) sentään oli menekkiä, mutta italialaisvalmisteinen Allegro eli Regent oli totaalinen floppi. Sitä valmistettiin vuosina 1974 - 1975 vain 18 kuukauden ajan. Pian Leylandilta loppuivat rahat, Ison-Britannian hallitus kansallisti sen ja vuonna 1976 Innocentin historiassa alkoi uusi luku sen siirtyessä Alejandro de Tomason omistukseen. 

Kolmannen kuvan auton sukupuu on vielä hivenen mutkikkaampi. Ison-Britannian markkinoille tarkoitetun auton merkki on Lonsdale YD, mutta Lonsdalet aloittivat elämänsä Mitsubishi Sigmoina, jotka taas olivat Australiassa valmistettuja Mitsubishi Galanteja. Jotta koko kuvio olisi vielä hiukan kummallisempi, on kerrottava että britteihin vietiin myös edellämainittuja australialaisvalmisteisia Mitsubishi Sigmoja, joita ei nimetty uudelleen... Tällä järjestelyllä oli tarkoitus kiertää herrasmiessopimusta, jonka mukaan japanilaisautojen osuus Ison-Britannian markkinoista sai olla vain 11 prosenttia (ilmeisesti Australiassa valmistetut Mitsubishit muuttuivat lopullisesti ei-japanilaisiksi kun niihin vaihdettiin Lonsdalen merkit). Mitsubishi Motors kauppasi Lonsdaleja vain vuosina 1982 - 1984, ja monet maahantuoduista autoista jäivät kokonaan myymättä. Niihin oli saatavilla kolme moottorivaihtoehtoa, joista kookkain eli 2,6 -litrainen oli eräs Toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurimmista nelisylinterisistä.

Toiseksi alimmassa kuvassa on Kanadassa vuonna 1988 markkinoille ilmaantunut Passport Optima, joka oli uudelleennimetty korealaisvalmisteinen Daewoo LeMans (joka puolestaan pohjautui Opel Kadett E:hen). Passport oli Kanadassa toiminut, General Motorsin omistama autoliikeketju jossa myytiin myös Isuzuja ja Saabeja. Sen taru automerkkinä kesti vain kolme vuotta, sillä vuonna 1991 Daewoo LeMansille tehtiin kasvojenkohotus ja kehnosti kauppansa tehneet Passport Optimat saivat sen myötä uuden nimen. Ne tunnettiin jatkossa joko nimellä Asüna SE tai Asüna GT. Asünan tarina ei kuitenkaan ollut sen onnellisempi kuin Passportinkaan sillä sekin päättyi pian, jo vuonna 1994.

Viimeisen kuvan Sao Penza on luultavasti viisikon tunnetuin tapaus (tosin käsite on tässä yhteydessä erittäin suhteellinen). Sen historia sai alkunsa vuonna 1985, jolloin Ford Motor Company of Canadan Etelä-Afrikan osasto (hmm) ja Sigma Motor Company yhdistyivät. Tämän allianssin tulos sai nimen South African Motor Corporation eli SAMCOR. Se valmisti Fordin, Mitsubishin ja Mazdan malleja ja yksi jälkimmäisistä löysi tiensä myös Ison-Britannian (taas) markkinoille vuonna 1991. Vuonna 1985 esiteltyyn Mazda 323:een pohjautuva vientimalli sai nimen Sao Penza, ja se oli varustettu 1,3 -litraisella suorasuihkutusmoottorilla. Sekä neli- että viisioviset korimallit olivat tarjolla, ja hinta oli uuteen Mazda 323 -malliin verrattuna 2000 puntaa alhaisempi. Mazdan maahantuojan tytäryhtiö Automotive Holdings odotti että Saoja myytäisiin ensimmäisenä vuotena 1200 kappaletta, mutta toisin kävi. Niitä myytiin vuosina 1991 - 1993 vain noin tuhat, ja maahantuonti lopetettiin. Sao Penza onnistui saavuttamaan jonkinlaisen vähäisen kulttimaineen, mutta ilmeisesti niitä ei enää ole liikenteessä yhtäkään. 

Kuvat: auta5p.eu, woiweb.com, wikipedia, flickr.com, petrolblog.com

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Verta imevä Skoda

Moni autoharrastaja lienee vähintään kuullut vampyyri-Skodasta ja nähnyt siitä kuvankin (suomalaisessakin mediassa on ollut ainakin joitakin mainintoja), mutta auton tarina on sen verran mielenkiintoinen yhteyksineen tsekkiläisen tieteiskirjallisuuden ikijäärä Josef Nesvadbaan (1926 - 2005), että olisi suorastaan rikollisen luokan laiminlyönti olla kirjoittamatta siitä blogissa!

Vuonna 1971 Skoda esitteli keskimoottorisen urheiluautokonseptin nimeltä 110 Super Sport. Kummall... tuota, persoonallisesti muotoillussa autossa oli muunneltu 110 R:n moottori, joka kehitti 73 hevosvoimaa. Lasikuitukorisen Super Sportin huippunopeudeksi ilmoitettiin 180 kilometriä tunnissa. Kiihdytyksen nollasta sataan kilometriin tunnissa luvattiin sujuvan 12,6 sekunnissa.

Autolla ei tietenkään ollut mitään mahdollisuuksia päästä tuotantoon, ja kierrettyään aikansa autonäyttelyissä se unohtui. Ruususen unta kesti siihen saakka, kun Jindrich Polak ryhtyi ohjaamaan elokuvaversiota Josef Nesvadban hirtehisestä novellista "Zítra vstanu a oparím se cajem". Futuristiseen, natseja ja aikamatkailua sisältävään elokuvaan tarvittiin futuristisia ajopelejä, ja niin Super Sport kaivettiin naftaliinista. Vuonna 1977 valmistunut leffa tunnetaan suomeksi nimellä "Huomenna herään ja tee läikkyy", ja tuleva vampyyri-Skoda esiintyy siinä alkuperäisessä asussaan.

Seuraavaa elokuvaesiintymistä ei tarvinnut odotella kauaa, ja pikkuroolin jälkeen Super Sportista tuli nyt oikea tähti. Juraj Herzin ohjaama "Upir z Feratu" valmistui vuonna 1982. Elokuvassa Super Sport "näyttelee" Ferat-merkkistä kilpa-autoa, jonka kuskiksi pestataan sairaanhoitajatar nimeltä Mima (roolissa Dagmar Veskrnova, nykyisin tunnettu sukunimellä Havlova, edesmenneen tsekkipresidentti Václav Havelin leski). Feratin suorituskyvyn salaisuus vain on kauhistuttava: Auton polttoaineena toimii kuskin veri, jota se imee kaasupolkimen kautta... Myös tämä elokuva on saanut innoituksensa Nesvadban loistavasta novellista, mutta tarina on niin erilainen ettei sen voi oikeastaan sanoa pohjautuvan ko. teokseen kuin perusidealtaan. Upir LTD -niminen novelli on muuten julkaistu suomeksikin Richard Dalbyn koostamassa Vampyyrit-antologiassa (Book Studio 1993) nimellä Vampyyri Oy. Siitä allekirjoittanutkin pääsi jo teininä sen lukemaan...

Tähän rooliin Super Sport -konsepti ei enää kelvannut sellaisenaan, vaan sitä muuteltiin radikaalisti. Luukun alla piileskelevä ajovalojen rivistö sai lähtöpassit, taakse istutettiin massiivinen spoileri ja auto maalattiin vampyyriteemaan sopivasti mustaksi punaisin tekstein ja koristeraidoin. Se nähtiin vielä vuonna 1986 valmistuneessa elokuvassa "Velka filmova loupez", joka oli pikemminkin Tsekkoslovakian elokuvatuotannon kansallistamisen 40-juhlavuotisnäyttelyn mainos.


Nykyään auto majailee Skoda-museossa Mlada Boleslavissa, ja se tunnetaan myös nimellä Ferat Vampir RSR. Toivottavasti yksikään museon vierailija ei saa päähänsä istahtaa sen kuskin paikalle kun vartijan silmä välttää, eikä ainakaan asettaa jalkaansa kaasupolkimelle...

YouTube-materiaalia löytyy vaikkapa tästä. 












Kuvat: autoforum.cz, 1300ccm.de, oldconceptcars.com, uusisuomi.fi, auta5p.eu, eurekar.co.uk, imdb.com

*

BLOOD SUCKING SKODA


Many (well, at least many European) car enthusiasts have heard about the vampire Skoda, but the story of the car is so interesting with it`s connections to Josef Nesvadba, the stalwart of Czech science fiction, that it would be criminal not to blog about it!

In 1971, Skoda introduced a sporty, mid-engined concept named 110 Super Sport. The car`s design was weird... ehh, personal and it had a modified 110 R engine producing 73 horsepower. The body was made of fiberglass, and top speed was promised to be 180 km/h. Acceleration from 0 to 100 km/h took 12,6 seconds.

The car had no chance whatsoever to enter production. It toured car shows for a while and then fell into oblivion. The sleeper awoke when Jindrich Polak began to direct a movie based on Josef Nesvadba`s satirical short story "Zítra vstanu a oparím se cajem". The story was futuristic and involved Nazis and time traveling, so the movie needed futuristic cars. 110 Super Sport was digged out of storage, and it appears in the film in it`s original guise. The premiere was in 1977.

The next role came soon, and now it was a major one - Super Sport became a real star. "Upir z Feratu" was released in 1982, and the car portrays a racer branded Ferat. A nurse named Mima is hired to drive the car (the role of Mima was played by Dagmar Veskrnova, nowadays known as Dagmar Havlova, the widow of former Czech president Václav Havel). The secret to Ferat`s performance is horrible: It operates on the blood of the driver, which it drains from her leg via the gas pedal... This movie is also based on Nesvadba`s brilliant story, but the plot is very different.

For this role the Super Sport was radically altered. The row of pop-up headlights had to go, the rear end got a massive spoiler, the car was painted black and decorated with red texts and stripes - suitably for the vampire theme. It was seen again in a 1986 film named "Velka filmova loupez", a sort of advertisement for the festivities concerning the 40th anniversary of nationalization of Czech film industry. 

Nowadays the car resides in Skoda Museum, Mlada Boleslav and is known not only by the name of Super Sport, but also as Ferat Vampir RSR. One just has to hope that nobody sneaks to the driver`s seat when the guards are looking away - or at least that they keep their feet far from that thirsty gas pedal...


tiistai 28. helmikuuta 2017

Vähän erilainen Mustang

Vuonna 1947 napolilaissyntyinen insinööri Vincenzo Angelino Gervasio ja hänen vaimonsa Felisa Pueyo perustivat Zaragozassa, Espanjassa yrityksen nimeltä Talleres Napoles. Yritys korjasi rekkoja ja teki niihin koritöitä. Repertuaariin kuului myös omaa suunnittelua oleva kuorma-auton kabiini, joka voitiin asentaa mille tahansa alustalle.

Firma menestyi hyvin, ja 1950-luvun lopulla se alkoi valmistaa busseja. 1962 uudeksi nimeksi tuli Factorias Napoles, ja bussit saivat merkin "Nazar" (yhdistelmä Napolin ja Zaragozan alkukirjaimista). Vuonna 1964 tuuli kuitenkin kääntyi, yritys joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja insinööri Gervasion oli jätettävä paikkansa. Lukuisten omistajanvaihdosten jälkeen Zaragozan bussitehdas suljettiin vuonna 2013. Viimeiseksi omistajaksi jäi intialainen Tata Motors.

Kohtalon vuonna 1964 perustettiin Sociedad Espanola de Automoviles Nacionales eli SEDAN. Se oli tavallaan Factorias Napolesin seuraaja Vincenzo Gervasion autonvalmistajan uralla, ja sen oli tarkoitus tuottaa uutta etenkin taksikäyttöön soveltuvaa neliovista autoa, jonka tekniikka olisi yksinkertaista ja kestävää ja joka olisi sekä tilava että taloudellinen. Ajopeli pohjautui barcelonalaisen Enrique Lopez Pataun suunnittelemaan pieneen urheiluautoon, joka oli saanut nimen Mustang.

Kuvien auto on toinen prototyyppi, ja myös se tunnetaan Mustang-nimellä. Jo hankkeen reunaehdot takasivat sen että urheilullisuus olisi SEDANin valmistamasta jatkojalosteesta kaukana, ja konepellin alla nakuttava 1,6 -litrainen Perkinsin valmistama dieselmoottori vain vahvisti utilitaristista vaikutelmaa. Auton pituus oli 420 senttiä, korkeus 151 ja akseliväli 260. Huippunopeudeksi ilmoitettiin 110 kilometriä tunnissa ja keskikulutukseksi seitsemän litraa satasella. Vaihteisto oli SEATin valmistetta ja moottoreiksi kaavailtiin Perkins-dieselin lisäksi myös Matacasin, Barreirosin ja jopa Mercedes-Benzin myllyjä.

SEDAN Mustangeja piti aluksi valmistaa 25 kappaleen sarja, mutta autoja valmistui vain 23. Joidenkin lähteiden mukaan kahdeksan niistä jäi Espanjaan ja loput vietiin Argentiinaan. Toiset väittävät että vain yksi auto jäi kotimaahan. Joka tapauksessa auto oli liian kallis käydäkseen kaupaksi, joten tämän "hieman" tuntemattomamman Mustangin tarina päättyi lähes alkuunsa.




Mustang of a different breed

Vincenzo Angelino Gervasio was an engineer born in Naples, Italy. He was married to Felisa Pueyo, and together the husband and wife started a business in Zaragoza, Spain in 1947. The company was called Talleres Napoles and it repaired trucks and made bodywork for them. It also manufactured a truck cabin of their own design, which could be attached to any truck chassis.

It was a succesful venture, and in the late fifties Talleres Napoles began manufacturing buses. In 1962 it was renamed and became known as Factorias Napoles. The buses were branded "Nazar" (a combination of NAples and ZARagoza). In 1964 things changed, though, and the company got into financial trouble. Engineer Gervasio had to leave his position. After many changes of ownership the bus factory of Zaragoza closed it`s doors in 2013. The last owner was Tata Motors of India.

In the fateful year of 1964 Sociedad Espanola de Automoviles Nacionales (SEDAN) was established. It was the follower of Factorias Napoles in the automobile manufacturing career of Vincenzo Gervasio, and it was supposed to make a new sedan suitable to be used as a taxi, a simple and durable car with a spacious interior and low fuel consumption. It was based on a small sports car named Mustang, designed by Enrique Lopez Patau of Barcelona.

The car in the pictures is the second prototype, and it is known as Mustang, too. The parametres of the project made sure that there would be nothing left of the sportiness of Patau`s design, and the 1.6 litre Perkins diesel engine ticking away under the hood enhanced the utilitarianism even further. The car´s length was 420 centimeters, height 151 cm and wheelbase 260 cm. Top speed was 110 kilometers per hour and fuel consumption seven litres per 100 kilometers. Transmission was from SEAT 1500 and besides the Perkins diesel, the engines were supposed to come from Matacas, Barreiros and even Mercedes-Benz.

There was a plan to build a batch of 25 SEDAN Mustangs at first, but only 23 cars were completed. According to some sources eight of them stayed in Spain and the rest were shipped to Argentine. Other sources say that all except for one went to Argentine. In any case the car was too expensive to be competitive in the market, and the story of this "a bit" less known Mustang car came to a swift end.













perjantai 9. syyskuuta 2016

Argentiinan hirviöitä kuvina

Porsche 917, Ford GT40 ja Lola T70 ovat tuttuja "kaikille" autourheilusta kiinnostuneille, mutta tässäpä muutama erikoisempi kilvanajovaunu Ysiyksseiskan, Keeteenelikymppisen ja Teeseittenkymppisen kulta-ajoilta. Niiden kotipaikka on Argentiina ja siellä ajettu (ja edelleen ajettava) Turismo Carretera -sarja, joka oli suosionsa huipulla 1960 - 1970 -lukujen taitteessa.

Ensimmäisessä kuvassa esiintyvä Pronello Ford Huayra on näistä ehdottomasti tunnetuin, ja tuleva F1-pilotti Carlos Reutemannkin kiersi sellaisella kotimaansa ratoja. Tarkoitus olisi tehdä ko. autosta ja sen eri versioista ihan oma blogimerkintä tässä jossain vaiheessa, mutta sitä odotellessa kyytiin pääsee klikkaamalla tästä.

Entisöity Pronello Ford Huayra. Autosta oli monia muitakin muunnelmia ja versioita, myös katukäyttöön tarkoitettu avomalli!

Eräs (ja ehkä kaikkein konservatiivisin) monista Baufer-Chevroleteista. Kaudella 1970 kuljettajina toimivat Jorge Cupeiro ja Carlos Balbe.

Fast-Chevrolet oli Bauferin ja Horacio Stevenin yhteistyön tulos. Aiemmin Steven oli käyttänyt Fordin tekniikkaa.
Avante Tornadon pääsponsorina toimi tupakkamerkki Colorados. Vuonna 1971 voimanlähteenä käytettiin  600 hevosvoiman Toyota-veekasia.


Bellavigna-Dodge.

Cheeta-Chevrolet.

Chevroletin moottorilla varustettu Chelco 1 ja tiimi vuonna 1969.

Garrafa-Chevroletilla kilpailtiin vuosina 1967 ja 1968. Siinä oli 230 kuutiotuuman Chevrolet-moottori.

Gentile-Chevrolet SP oli vähintään futuristinen ilmestys.

Ford Huayran takapiruna häärineellä Heriberto Pronellolla oli näppinsä pelissä myös Chevroletin tekniikkaa käyttäneen La Nova Naranjan luomisessa. Sillä kilpailtiin vuosina 1968 ja 1969.

Turismo Carreterassa nähtiin ja kuultiin myös MoPar-voimaa. Martin Fierro Valiantissa oli kuutoskone.

Martos-Chevroletit saalistivat kaksi voittoa vuonna 1968.

Tämä Martos-Dodge oli yksi Argentiinan ratojen villeimmistä luomuksista.

Fast-Chevrolet "Trueno Naranja" oli Carlos Pairettin työkaluna hänen voittaessaan Turismo Carretera -sarjan vuonna 1968.


"Trueno Doradon" kori oli samanlainen kuin "Trueno Naranjan". Kuskin hommia teki Oscar "Cacho" Fangio.
Fordin moottorilla varustettu Turismo Carretera -veteraani on päässyt autonäyttelyn tähdeksi.



Kuvat: vieuxmagazine.com.ar, wikipedia, cuyomotor.com.ar, sportprototipo.blogspot.com