Marsonetto 1600 GT & DM5 (?)

Pääosin ns. kaupalliseen käyttöön tarkoitettujen ajoneuvojen korjaamisen, modifioinnin ja rakentamisen parissa työskennellyt lyonilainen Mario Marsonetto ryhtyi 1950-luvun puolivälissä suunnittelemaan pienenä sarjana rakennettavaa urheiluautoa. Ensimmäinen Marsonetton nimeä kantanut automalli, Panhard-tekniikkaan perustunut Luciole, esiteltiin vuonna 1957. Sen valmistus loppui jo pari vuotta myöhemmin, eikä kenelläkään tunnu olevan tarkkaa tietoa siitä montako Marsonetto Luciolea saatiin liikenteeseen. Yleisimmät arviot ovat 15 tai 16 kappaletta.

Maaliskuussa 1968 esiteltiin seuraava Marsonetton tuotantomalli, nelipaikkainen coupe jossa oli Renault 16TS:n moottori. Mylly oli varustettu Gordini-tyyppisellä sylinterikannella, Weber-kaasuttimella ja Marsonetton pakoputkistolla, ja tuotti 95 hevosvoimaa. Niiden voimin kevyt, putkirunkoinen sportti saavutti 200 km/h:n huippunopeuden. Autoja tehtiin kuusi kappaletta.

Marsonetto paranteli konseptia jatkuvasti, ja vielä saman vuoden aikana päivänvalon näki malli nimeltä 1600 GT (kuvissa ylimpänä). Sen kookas, viisto takaikkuna tuo mieleen Plymouth Barracudan. Aerodynaamisesti muotoiltu auto painoi vain 575 kiloa, mutta siinä oli tilaa neljälle aikuiselle. Edeltäjästään poiketen 1600 GT:ssä oli viisi vaihdetta ja levyjarrut kaikissa pyörissä. Huippunopeutta luvattiin lähes 220 km/h. Kuten Marsonetton kohdalla on yleistä, monet tiedot ovat ristiriitaisia: Jotkut lähteet väittävät että 1600 GT:tä valmistettiin vain vuonna 1968, mutta toisten mukaan tuotanto olisi jatkunut jopa vuoteen 1972. Valmistusmääräksi mainitaan 6 - 16 kappaletta.

Useimmissa lähteissä Marsonetto-merkkisten autojen taru päättyy 1600 GT:hen, tai viimeistään jo mainittuun vuoteen 1972. Henri Malartre -automuseossa (joka sijaitsee hiukan Lyonista pohjoiseen) on kuitenkin punainen Marsonetto, jonka mallimerkintä on ilmeisesti DM5. Mikäli tämä auto mainitaan ylipäätään, se niputetaan useimmiten samaan kasaan 1960-luvun lopulla valmistettujen Tuhatkuusisatasten kanssa.

Mutta kyseessäpä onkin Renault 20:n tekniikkaan perustuva aivan oma mallinsa, jonka Marsonetto esitteli vuonna 1982. Eikä museossa asusteleva punainen yksilö ole ainoa: Ilmeisesti DM5:ttä tehtiin viisi kappaletta, ja ainakin yksi niistä saattoi olla avomalli. Vaan missä ne loput neljä ovat? Vai jäikö muotoilullisesti 1600 GT:n linjoilla jatkanut, Renault Fuegon ja Alpine A310:n jälkeläiseltä näyttävä DM5 sittenkin yksittäiseksi prototyypiksi?

kuvat: rarefrenchsportscars.wordpress.com

Yksi kolmesta

Aivan tavallinen kaksiovinen HT-Plymouth Mopar-muotoilun eriskummallisimmilta ajoilta, tarkemmin sanottuna vuodelta 1961. Vai mitä?

Vilkaisu peräpäähän (tai keulaan, josta merkin voi lukea) kuitenkin paljastaa että kyseessä ei olekaan Plymouth, vaan Dodge. Onko kyseessä siis jokin Kanadan vientimalli? 

Tämä Dodge Super D-500 ei kuitenkaan matkannut Kanadaan. Vuonna 1961 Yhdysvaltojen pohjoisrajan yli nimittäin vietiin vain lyhytakselivälisiä Dodgeja (joissa muuten oli Plymouthin sisustus), ja tässä autossa on ns. täyspitkä akseliväli. Sataprosenttista varmuutta asiasta ei ole, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan kuvien auto oli lähdössä aivan päinvastaiseen ilmansuuntaan eli Meksikoon. Kummajaisen entisöineen Paul Vulcanin mukaan näitä Meksikon vientimalleja tehtiin vain kolme kappaletta, ilmeisesti ns. jämäosista.

Jämäosia tai ei, ainakin tämän Meksikon Dodgen lisävarustelista on huikean pitkä. Siitä löytyy mm. Kelsey Hayes -pinnavanteet, levysoitin, takaluukun "vararengas", radio, takalasinlämmitin, itsestään himmenevä taustapeili, ilmastointilaite ja paljon muuta - myös varuste joka tunnettiin nimellä "automatic lipstick dispenser". Konepellin alla lymyilee 413 kuutiotuuman Sonoramic-moottori, joka aikansa laskutavan mukaan kehittää 400 hevosvoimaa.

Ainoa mallimerkintä joka autosta löytyy on Polarasta napatun peräpeilin D-500 -teksti (Polara-tekstit siis puuttuvat). Sen saivat myös ne kotimarkkinoiden Dodget, joissa oli valikoiman suurin moottori. Super-lisäys tarkoitti sitä että moottori oli varustettu kahdella nelikurkkuisella kaasuttimella, kuten tässäkin yksilössä.

Kyseessä on todellinen harvinaisuus, joka herättää paljon kysymyksiä. Pääsikö auto koskaan Meksikoon saakka? Entä mitä tapahtui sen kahdelle "sisarelle"? Oliko niissäkin Super D-500 -moottori? Ja miksi autot ylipäätään rakennettiin? Kolme yksilöä käsittävän vientimallisarjan tekeminen tuntuu vähintään erikoiselta...

Kuvat: Paul Vulcan

Neoklassikkojen sideshow

Neoklassikkobuumi oli kuumimmillaan muutenkin kuumalla (ja kummallisella) 1980-luvulla. Neoklassikkohan tarkoittaa autoa, jossa moderni tekniikka on puettu vanhahtavaan, useimmiten 1930-luvusta muistuttavaan kuosiin - varsinaiset klassikkoautojen replikat ovat sitten asia erikseen. Tulokset ovat vaihdelleet suoranaisista taideteoksista suoranaisiin... tuota, liikkuviin arvostelukyvyttömyyden monumentteihin, näin ikävästi sanottuna. Excalibur on varmasti autoharrastajien keskuudessa neoklassikoista tunnetuin, ja moni muistaa varmasti myös niinikään amerikkalaiset Clenetin ja Zimmerin sekä brittiläisen Pantherin. Mutta nyt unohdamme ne, ja käännämme tutkailevan silmämunamme sinne uusioklassikkopaletin toiseen äärilaitaan!

Aster MK 1

Concorde

Harpia II

Harpia III

Helian Roadster

Le Vicomte Renaissance

Ohno Cariber

RAF MK 1

Noin, ja sitten etenemme kuvien mukaisessa järjestyksessä ylhäältä alas. Aster Mark Ykkösestä tiedän tasan sen verran, että niitä valmistettiin Espanjassa (ainakin vuosina 2000 ja 2001) ja niissä oli Fordin moottorit. 

Concorde puolestaan on kotoisin Brasiliasta ja sen tekniikka Ford LTD:stä. Concorde Industria de Automoveis Especiais Ltda oli toiminnassa vuosina 1976 - 1979. Kuvassa esiintyvä yksilö, joka ainakaan allekirjoittaneen mielestä ei ole ollenkaan hullumman näköinen lajityyppinsä edustaja, on ymmärtääkseni valmistunut vuonna 1977.

Myös Harpiat ovat brasilialaisia. Portugalintaitoni ei ole päässyt edes ruostumaan koska sitä ei ole koskaan varsinaisesti ollutkaan, mutta sen verran käsitin että ne ovat Ariovaldo Vicentini -nimisen herran luomuksia ja niissä käytettiin Ford Landaun tekniikkaa. 

Island Classics valmisti Helian Roadsteria Angleseyn saarella Walesin luoteisrannikolla - ainakin tämän yhden kappaleen vuonna 1983. Nelipaikkaisessa avoautossa oli (yllättäen) Fordin moottori. 

Komeasti nimetty kanadalainen Le Vicomte Renaissance perustui niinikään Ford-tekniikkaan. Valmistajan nimi oli vähintään yhtä komea: Le Vicomte Classic Coachbuilders, Inc. Vuodelta 1981 peräisin olevassa esitteessä auton pituudeksi kerrottiin 199 tuumaa eli 505,5 senttiä. Kiihdytyksen nollasta 60 mailiin tunnissa luvattiin sujuvan V8-moottorin voimin 10,6 sekunnissa ja tekniikalla oli Fordin tukema 12 kuukauden tai 12 000 mailin takuu. Autoja piti valmistua 50 kappaleen sarja, mutta uskallan epäillä että tuo tavoite ei toteutunut. 

Japanilainen Toshihiko Ohno rakensi kovasti ensimmäisiä Excalibur-malleja muistuttavan Cariberin vuonna 1985. Se ei ollut Ohnon ensimmäinen eikä viimeinen kontribuutio erikoisten autojen alalla: Lähes yhtä lailla neoklassinen, lähinnä nykyiset Mitsuokat mieleen tuova Ohno Rowyal valmistui vuonna 1982. Edelleen toiminnassa oleva Ohno Car Craft perustettiin vuonna 1987, ja sen aikaansaannoksiin pääsee tutustumaan vaikkapa täällä. 

Tsekkiläinen RAF MK 1 esiteltiin Frankfurtin autonäyttelyssä 1995. Myös sen liikuttamisesta vastasi Ford-moottori: 1,8 -litraisen, 115-hevosvoimaisen myllyn vauhdittamana 850-kiloisen RAFin kiihtyvyydeksi nollasta sataan kerrottiin 8,5 sekuntia. Valmistusmääristä minulla ei ole mitään tietoa, mutta tarjolla oli ilmeisesti toinenkin malli, 2 -litraisella moottorilla varustettu RAF Onza. 

PS. Jo aiemmin olen esitellyt täällä erään harvinaisen neoklassikon, eli Watanabe Basilicin.

PS 2. Otin tähän kattaukseen mukaan vain ns. harvinaisista harvinaisimmat uusioklassikot. Excaliburin, Clenetin, Zimmerin, Pantherin ynnä muiden varjossa on muitakin varsin tuntemattomia, erikoisia ja mielenkiintoisia saman tyylisuunnan edustajia, joista kuitenkin on mahdollisuus löytää melko kattavasti tietoa kunhan etsii. Tässäpä muutama: Doval Shadow, Gatsby Griffin, Desande Caprice, Matco Diamante, Cumberford Martinique, De Clercq P47A, Marlin Makaira, Lyon MK V sekä oma hlökohtainen suosikkini Atlantis A1. 

Kuvat: allcarindex.com, lexicar.com.br, blogspot.com, auta5p.eu, automobiles-japonaises.com