Moni varmasti muistaa vanhoista (ja kenties vähän uudemmistakin) itärajan takaisista uutiskuvista suuret ja mahtavat, kulmikkaat limusiinit. Isoimmat ja ylellisimmät niistä valmisti jo vuonna 1916 perustettu ZIL (Zavod imeni Likhachova), moskovalainen yritys jonka laajaan repertuaariin kuuluvat myös sotilas- ja maastoajoneuvot, kuorma-autot ja muu raskas kalusto.
1980-luvun puolivälin tienoilla poliittinen tahtotila oli sellainen, että Mersuille ja Audeille haluttiin neuvostoliittolainen kilpailija jota voitaisiin viedä myös ulkomaille. Uutta etuvetoista "pikku-ZILiä" oli tarkoitus valmistaa neliovisena sedanina sekä kaksiovisena coupena. Ensimmäinen prototyyppi valmistui vuonna 1987, seuraava vuonna 1989 ja viimeinen joko vuoden 1990 lopussa tai vuoden 1991 alussa.
Joissain lähteissä mainitaan että tuotantomalleihin piti olla saatavilla
4,5 -litrainen veekutonen, 6 litran veekasi kahdella eri
viritysasteella sekä 7 -litrainen dieselveekasi. Mainitussa ensimmäisessä prototyypissä oli ZIL 41047:n 7,7 litran V8-moottori. Sen 315 hevosvoiman turvin auto kiihtyi ns. nollasta sataan 10,5 sekunnissa. Polttonestettä kului 90 kilometrin tuntivauhdissa 18 litraa sadalla kilometrillä.
Painon säästämiseksi katto, lattia, kone"pelti", takaluukun kansi sekä puskurit oli valmistettu lasikuidusta. 4102:n prototyyppi painoikin puoli tonnia vähemmän kuin isoveli 41047. Vakiovarusteiden lista sisälsi mm. radiokasettisoittimen, sähkösäätöiset etuistuimet, säädöillä varustetun takaistuimen, keskuslukituksen ja sähköikkunat.
Neuvostoliiton taloustilanteen heikentyessä ja koko valtion marssiessa kohti loppuaan pikku-ZILillä ei ollut mitään mahdollisuuksia päästä tuotantoon. Yksi prototyypeistä sentään päätyi liikennekäyttöön ja oli rekisterissä ainakin vielä vuonna 2002. On kuitenkin mielenkiintoista pohtia, olisiko autolle löytynyt ostajia. Tuskinpa olisi, vaikka lasikuidusta valmistetun moottoritilan kannen alla olisi mylvinyt millaista veekasivoimaa tahansa. ZIL 4102:n menestys olisi vaatinut Neuvostoliiton pysymistä koossa, ja silloinkin se olisi varmaankin jäänyt melko vaatimattomaksi.
En malta olla mainitsematta lopuksi, että itse olen aina tuntenut jonkin sortin lukkarinrakkautta neuvostoedustusautoja kohtaan eikä pikku-ZIL ole poikkeus. Sen utilitaristisessa, jykevänkömpelössä ulkomuodossa on jotakin vetoavaa, vaikka keulan ilmeen olisi mielellään saanut värkkäillä edes hiukan persoonallisemmaksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti